John Lennonin valkoinen flyygeli

Minun muistoni ovat minun totuuteni. Olivatpa ne kuinka väritettyjä tahansa. Johannan elämää hallitsee valkoinen piano, jota kukaan ei enää soita. Aikuisuuden traumatisoima ja ihmisiä kartteleva nainen kieltäytyy muistamasta miksi. Vain kiintymys velipuoleen saa jaksamaan päivästä toiseen. Johanna ja Markus. John ja Yoko.Hirttoköytensä huolella valinnut Erkki on vetäytynyt mökilleen miettimään hautajaisjärjestelyjään. Ikänsä kuoroissa kunnostautuneelle miehelle tärkeintä on, ettei kukaan veisaisi hautajaisissa nuotin vierestä. Sitä odotellessa on vielä postitettava tunnustuskirje ja kiitettävä pappisvaimo Arjaa suuresta sydämestä.Kun Johanna saa entisen soitonopettajansa viestin, kahdentoista vuoden aikana koteloituneet muistot palaavat mieleen. Silti, kaiken tuskan jälkeen, mustat ja valkoiset koskettimet alkavat taas toiveikkaasti lomittua toisiinsa.Jukka-Pekka Palviaisen romaani John  Lennonin valkoinen flyygeli on moniaalle polveileva draama, jonka päähenkilöt etsivät ulospääsyä täyttymättömän rakkauden, syyllisyyden ja anteeksiannon spiraalista.Arvosteluotteita Palviainen kirjoittaa sujuvasti ja elävästi. ( ) Palviaisen aikaisemmissa romaaneissa hykerryttänyt hersyvä huumori on muuttunut vähä vähältä hienovaraisemmaksi ja myös tummemmaksi.   ( ) Romaanin sisällössä on varsin rankkoja asioita. Pidän siitä, että Palviainen esittää ne erittäin hienovaraisesti nostamatta väkivallan kuvauksia itsetarkoituksellisiksi pornomaiseksi kiihokkeeksi. Lukija kyllä pystyy mielessään täydentämään tilanteet. Merja Leppälahti, http://kiiltomato.net">kiiltomato.net> Teoksessa on uskomaton psykologinen lataus.   ( ) Palviaisen romaani on tiuha, tiivis jaäärimmäisen latautunut. Kirjailija on saanut hyvin niukkasanaisesti ja eleettömällä kielellä aikaa huimia, paljonpuhuvia kuvia. http://cafepourlesidiots.org">cafepourlesidiots.org> Palviaisen onnistunut, empaattinen ja puhutteleva romaani ei yritä liikaa eikä kaikkea ole viritetty äärimmilleen, vaikka neljän päähenkilön kohtaloista löytyy korostetusti dramatiikkaa. Joni Pyysalo, Suomen Kuvalehti Romaani on vahvaa draamaa rakkaudenkaipuusta, hyväksikäytöstä, syyllisyydestä ja niin edelleen. Elämän tarkoituksestakin.   Palviainen tunnetaan tummanpuhuvasta huumoristaan. Sekin jää tällä kertaa vähemmälle, mutta pilkistelee kuitenkin persoonallisen kerronnan lomassa. Köyttä sovitellaan kaulaan, mutta lukija ei ahdistu liikaa. Lukukokemus tuo mieleen Nick Hornbyn Alas on pitkä matka -romaanin. Janne Rantanen, Uusi Rauma